Kukaan ei ole seppä syntyessään, mutta nuorena vitsa on väännettävä. Kerronpa nyt aivan ensimmäisestä tutustumisestani jalometallien kiehtovaan maailmaan. Tapauksen alku sijoittuu johonkin 70 luvun lopulle, jolloin en vielä osannut itse sitoa kengännauhojani.

1990-luvun lopulla minua vaivasi itsepintaisesti unenomainen muistikuva, tai uni. "Pieni poika, 4-5 vuotias, joka tapauksessa alle kouluikäinen, yksin autotallissa. Kädessä äidin kultainen sormus, toisessa kädessä suurin vasara jonka jaksoi nostaa. Pieni poika hakkaamassa sormusta samaisella vasaralla, tavoitteena muotoilla täydellinen kultahippu... Pieni poika yksin "kaukana" metsässä suuren kallion juurella, kätkemässä aarretta ison kiven koloon." Tuo muistikuva vaivasi mieltäni siinä määrin, että minun oli lopulta pakko kysyä äidiltäni olivatko hänen sormuksensa tallella: vihkisormus puuttui. Lähdin kävelylle tuohon kaukaiseen metsään,  melkein 200 metrin päähän kotipihalta. Kallion juurella aikani kierreltyäni löysin tutunnäköisen kiven. Siirtelin kiven kolosta varovasti kepillä syrjään parinkymmenen vuoden aikana sataneita lehtiä ja neulasia, kyllä kolon perällä näkyi selvästi kullan kiiltoa. Se oli kuitenkin niin kaukana, etten käsin yltänyt, mutta rautalankaa apuna käyttäen sain lopulta ongittua esiin tämän:

Materiaalina äitini vihkisormus 18K kultaa

Sormus on siinä muodossa, kuin sen kolosta esiin kaivoin. Käsittely on ollut leimausasetusten mukaista, leimat ovat selvästi luettavissa eikä niiden muoto ole muuttunut. Kulta on näemmä yllättävän kovaa ainetta ;) Olen muutaman kerran tarjoutunut takomaan sormuksen uudelleen pyöreäksi, mutta äitini ei ole antanut lupaa. Kyseinen sormus liittyy toisellakin tapaa elämääni. Käsittääkseni äiti on sitä viimeisen kerran pitänyt sormessaan, sinä yönä kun synnyin.

Mutta nyt siirryn joulutauolle, joten

Hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta itse kullekkin

-Hämis-